Baltic Connection

International Theatre Festival

12.–17.11.2019

oma kalenteri (0)

Torstai 24.10.

Rabih Mroué: Elämästä, kuolemasta ja ruuansulatusjärjestelmästä

Baltic Circle -teatterifestivaalin päättää sunnuntaina 17. marraskuuta Lina Majdalanien, Rabih Mrouén ja Mazen Kerbaj’n Borborygmus Espoon Kaupunginteatterissa. Esitys sai ensi-iltansa Walker Art Centerissä Minneapolisissa viime tammikuussa. Lue tästä Rabih Mrouén haastattelu, joka on julkaistu Walker Readerissa Borborygmuksen ensi-illan alla.

 

Alkuperäinen teksti: Allie Tepper
Käännös: Baltic Circle

Tammikuussa 2019 teatteriohjaaja, esiintyjä, näytelmäkirjailija ja kuvataiteilija Rabih Mroué työskenteli kolmiosaisen teossarjansa parissa Walker Art Centerin näyttämö- ja galleriatiloissa. Alkujaan Beirutista tuleva Mroué piirtää usein teoksissaan esiin henkilökohtaista kokemustaan Libanonin sisällissodasta (1975–1990) sekä ottaa kantaa Lähi-idän nykypolitiikkaan kuin myös alueen riitaisaan ja sotkuiseen historiaan. Mrouén teokset esittävät aiheitaan laajempia kysymyksiä representaatiosta, kuvien voimasta ja historian subjektiivisesta luonteesta. Mrouélle teatteri on keino esittää keskeneräisiä ideoita ja kyseenalaistaa ihmisyyttä sekä omaa, maailman rinnalla ikääntyvää ruumistaan. Mroué soveltaa tätä samaa mielenlaatua myös visuaalisissa töissään, jotka ovat esillä galleriaympäristöissä. Niin näyttämöllä kuin galleriassakin Mroué usein tutkii, kuinka kuoleman ja sodan kuvasto rakentuu ja hajoaa julkisesti. Tässä haastattelussa kuraattori Allie Tepper ja Mroué keskustelevat Walker Art Centerissä ensi-iltansa saaneesta Borborygmus-esityksestä, joka syntyi yhteistyössä taiteilijoiden Lina Majdalanien ja Mazen Kerbaj’n kanssa, sekä Again we are defeated -teoskokonaisuudesta ja “ei-akateemisesta luennosta” Sand in the Eyes. Kaikki kolme teosta saivat ensi-iltansa Walkerissa tammikuussa 2019.

Allie Tepper (AT)

Ajattelin, että voisimme aloittaa ruuansulatusjärjestelmästä. Tulevan esityksesi otsikko Borborygmus tarkoittaa vatsan tai suoliston murinaa – tuota usein nolostuttavaa ääntä, hallitsemattomissa olevaa julkista muistutusta siitä, että sisäelimet hoitavat hommiaan. Tunnistan tämän äänen itse hyvin, mutta en ollut koskaan kuullut kyseistä sanaa. Voisitko kertoa vähän tästä vatsan murinasta, ja siitä, mitä se tämän teoksen kontekstissa yrittää meille kertoa?

Rabih Mroué (RM)

Ehkä vatsa on juuri se elin, joka oikeasti paljastaa kaikki ne hallitsemattomat asiat, joita ruumiillemme tapahtuu. Tiedäthän, nykypäivänä, kun kaikenlaiset kirurgiset toimenpiteet ja muut ovat mahdollisia, ihminen voi leikkiä ruumiillaan – ja ihan kaikella. Asioita voi piilottaa, kontrolloida, tai ainakin antaa kuvan, että itse kontrolloi omaa ruumistaan. Mutta maha ei salli tätä. Esityksessä on itse asiassa kyse meidän iästämmekin, sillä Lina ja minä olemme yli 50-vuotiaita nyt, ja Mazen on lähes 50-vuotias myös. Me tunnemme, että ruumiimme ja liikkeemme ovat muuttuneet paljon. On monia asioita, joita emme voi enää tehdä, tai ainakin asioita, joita meidän ei olisi niin hyvä tehdä [naurua]. Ja tästä esityksessä on kyse. Toinen aihe onkin tämä järjestelmä, jossa elämme nykypäivänä, joka ehdottaa, että meidän tulisi pitää huolta kehoistamme. Juttu on siinä, että kehoistamme huolehtiminen globaalisaation näkökulmasta katsoen itse asiassa alistaa ruumiitamme. Eli tässä on kyse asettumisesta tuota alistamista vastaan ja vastaan panemisesta systeemille, joka edellyttää meidän noudattavan meille kuluttajina annettuja sääntöjä. Täytyy urheilla ja kuntoilla, pitää huolta syömistottumuksista jne. Näemme malleja, joihin meidän tulisi samaistua, mutta kuitenkin aina epäonnistumme siinä, koska nuo mallit ovat olemassa vain lehdissä ja kuvina. Eli kyse on siitä, miten pääsemme eroon tästä alistamisesta. Toisin sanoen, kuinka voisimme antaa kehon tehdä sen borborygmusta rauhassa. Antaa sen tehdä ihan mitä se haluaa.

AT

Vatsan murina on melkein kuin anarkistinen ilmaus. Minua kiinnostaa borborygmuksen ajatuksessa myös se, että se on luonnoltaan vaikeaselkoista. Se on tyytymättömyyden ilmaus sisäelimiltä sinulle, mutta koskaan ei oikein voi tietää, mitä se yrittää kertoa. Se on vain mölyä. Ajatteletko sinä, että tämä työsi asettuu representaatiota vastaan? Aiemmat työsi ovat käsitelleet kuvien politiikkaa ja niiden vaikutusta havaitsemiseen – vastustaen tiettyjä yhteisiä mielikuvia, hämärtämällä niitä ja niin edelleen. Sitten mietin borborygmusta ja sitä, kuinka se asettuu tähän käsittämättömän diskurssiin. Kun luin esityksen käsikirjoitusta, rakastin siinä ilmaisun ja muistojen tiheyttä, kun samaan aikaan ei oikein kykene jäljittämään sen ääriä. Se vain piirtää inhimillisen kokemuksen muotoja, vaikka onkin samalla aika totta…

RM

Kyllä, itse asiassa vastasit kysymykseesi itse tuossa samalla [naurua]. Juuri noin olisi ihana sanoa itsekin teoksestani, paitsi että se ei vastusta representaatiota. Totta kai, borborygmus itsessään on asia, jota ei voi representoida – sitä on mahdoton hallita, se tulee odottamatta. Se minua kiinnostaakin, tämä odottamaton keskeytys, joka nolostuttaa tai yllättää meidät ja on joskus negatiivista, joskus positiivista. Teoksen käsikirjoitus itsessään ei noudata tasaista kronologiaa; se koostuu sarjasta monologeja, joiden keskinäinen järjestys voi vaihdella. Mutta esitys ei sinällään vastusta representaatiota, etenkin kun puhumme teatterista. Teatteri on representaatiota. Emme voi paeta sitä. Mutta ehkä tämä esitys kysyy, mitä representaatio on ja kuinka sitä tehdään. Sekä minun että Linan työskentelyä ruokkii kysymys siitä, miten tuotamme representaatiota nykypäivänä. Miten representaatiota tuotetaan näyttämölle kaiken tämän teknologian, sosiaalisen median ynnä muun keskellä? Meillä ei ole vastausta tähän, mutta ainakin tiedämme, että vanhat tavat tehdä teatteria ja representaatiota ovat kyseenalaisia eikä niitä voi enää käyttää. Tai jos niitä käyttääkin, niin tapa, jolla niitä käytetään ei voi olla sama kuin ennen.

Borborygmus syntyi täysin Lina Majdalanien, Mazen Kerbaj’n ja minun yhteistyönä. Työskentelyymme osallistui myös tekninen johtaja Thomas Köppel, jonka kanssa minä ja Lina työskentelimme aiemmin ilman näyttelijöitä toteutetun teatteriesityksen 3 rpm and a few seconds (2011–2012) parissa Festival d’Avignonissa. Borborygmuksessa olemme tehneet paljon työtä äänen ja valon kanssa yrittäen luoda vaihtoehtoisia tapoja käyttää niitä. Thomas vastaa kaikesta tästä, ja kaikista elektronisista osista esityksessä. Minulla, Linalla ja Mazenilla on kaikilla omat huolenaiheemme, ja teos tehtiin neuvottelemalla niistä, yhteistyön voimin. Meillä oli vain yksi sääntö. Päätimme, että jos syntyy jotakin, jota olemme jo tehneet aiemmin, emme tee sitä tässä teoksessa. Tämä oli ainoa sopimus, jonka teimme keskenämme, ja tästä käsin lähdimme rakentamaan teosta. Mazenille tämä on hänen ensimmäinen työnsä teatteriin, mutta hänen molemmat vanhempansa ovat taiteilijoita. Hänen äitinsä on taiteilija ja isänsä tunnettu teatterimies Antoine Kerbaj. Ohjaajana ja erityisesti näyttelijänä hän on hyvin tunnettu Libanonissa ja arabimaailmassa. Mazen itse on myös muusikko ja taiteilija – hän soittaa trumpettia ja tekee sarjakuvaa, graafisia romaaneja jne. Meillä kaikilla on pitkä historia taiteen, teatterin ja musiikin parissa. Joten kun aloimme työskennellä Borborygmuksen äärellä, me päätimme, että ok, tämä on taustamme, mutta miten voisimme tehdä jotakin, joka yllättää meidät niin kuin vatsan murina.

AT

Vatsan murina on ruumiin tapa häiritä, niin kuin pierukin, tai joku muu. Eli yritättekö herättää tätä samaa taiteellisella praktiikallannekin, että se yllättäisi teidät itsenne ja löytäisitte myös uusia työskentelytapoja?

RM

[Nauraa] Kyllä, kyllä. Erityisesti minulla ja Linalla, koska olemme työskennelleet jo niin monta vuotta teattereissa, oli tarve tehdä jokin muutos, tehdä jotakin joka yllättäisi meidät. Tietenkin tällaisen halun sanoittaminen, ajatteleminen ja toivominen on täysin eri asia kuin oikeasti toimeen ryhtyminen, se että oikeasti alkaisi muuttaa harjoittamaansa praktiikkaa. Se vaatii aikaa ja rohkeutta. On paljon ihmisiä, vaikkapa kuraattoreita, jotka usein haluavat taiteilijan tekevän samaa juttua uudestaan ja uudestaan. Silloin täytyy sanoa, että, ei, haluan tehdä jotakin muuta. Tiedän, että vanha tyyli kyllä toimii, mutta en tahdo sitä enää.

AT

Etkö siis ollut työskennellyt Mazenin kanssa ennen?

RM

En, olimme vain ystäviä. Mutta olimme molemmat asuneet Beirutissa syntymästämme lähtien ja muutimme Berliiniin samoihin aikoihin muutamia vuosia sitten. Hän on nuorempaa sukupolvea kuin minä ja Lina, mutta kun muutimme Berliiniin, meistä tuli hyviä ystäviä. Ja koska hän tulee teatteriperheestä isänsä kanssa, meillä oli aina ajatus siitä, että voisimme tehdä jotakin yhdessä. Joten kun kysyin Linaa tekemään tätä teosta kanssani Minneapoliksessa, mietin, miksemme ottaisi Mazenia mukaan myös. Joten työstä tuli jotain aivan muuta kuin olimme ajatelleet.

AT

Aivan, eli Mazen oli tavallaan villi kortti. Jos palataan takaisin ajatukseen representaatiosta. Ajattelin sitä myös suhteessa siihen, millaisia odotuksia toisilla ihmisillä on sinusta, libanonilaisena taiteilijana tai ihmisenä, joka on elänyt sisällissodassa, että kertoisit sitä historiaa. Mietin, mitä ajattelet siitä. Tietenkin se on osa sinun kokemuksiasi, ja osa sinun töitäsi, mutta mietin, koetko sen myös rajoittavaksi. Tai vastustatko yhtään tätä jatkuvaa luentaa identiteetistäsi ja historiastasi töittesi kautta?

RM

Suurin osa töistäni käsittelee Libanonia ja aluetta, josta olen kotoisin, ihan siitä syystä, että tunnen sen todella, todella hyvin. Mutta se ei tarkoita, että kaikki työni käsittelisivat Lähi-itää tai Libanonia. Yritän aina pyrkiä vastustamaan leimatuksi tulemista ihmisenä, joka tekee taidetta Libanonista tai Lähi-idästä – tyyliin, että tämä on se libanonilainen taiteilija, joten laitamme hänet tähän lokeroon. Sitä yritän vastustaa niin paljon kuin pystyn, mutta ei se helppoa ole. Kun teen uutta teosta, en ajattele yleisöä; en halua tehdä kompromisseja yleisön kanssa miellyttääkseni yleisöä, enkä kuitenkaan halua provosoidakaan heitä. Koska jos alkaa kuvitella yleisönsä, alkaa alitajuisesti ajatella heitä ja niitä reaktioita, joita tehdyt päätökset tuottavat. Jos taas sulkee yleisön ulos ajatuksistaan, alkaa tehdä omaa työtä, sitä mistä itse on kiinnostunut, mitkä huolenaiheet liikuttavat, mitkä kysymykset puhuttavat. Tähän itse aina pyrin.

Kun teos sitten on valmis, esitän sitä kaikkialla. En muuta mitään. Esitys on samanlainen Libanonissa, Berliinissä ja Minneapoliksessa – kaikkialla. Berliiniläiselle yleisölle tai yleisölle Minneapoliksessa ei tarjota mitään erityisiä selityksiä. Luotan siihen, että yleisön jäsenet ovat tarpeeksi älykkäitä ja teräviä, ja että heillä on oma ainutlaatuinen tapansa ymmärtää asioita. Ja he voivat myös yllättää. Se juuri on kivaa, yllättää yleisö ja tulla heidän yllättämäkseen. Siinä on kyse jakamisesta. En pyri opettamaan, mobilisoimaan, ravistelemaan tai kasvattamaan yleisöä taiteellani. Päinvastoin: haluan jakaa ideoitani, ajatuksiani ja mietteitäni yleisön kanssa sekä synnyttää dialogia. En ota vastaan tarjouksia, joissa minut kutsutaan tekemään jotakin sen vuoksi, että olen kotoisin Libanonista. Sen sijaan hyväksyn ne kutsut, joissa minut kutsutaan työskentelemään, koska olen ihminen, joka työskentelee teatterin ja taiteen parissa, ja koska taiteeni on se, joka kutsujaa kiinnostaa, ei kansallisuuteni.

AT

Kuuntelin vuosien takaista haastattelua Mazenista, jossa hän puhui samasta ongelmasta; että tulee luetuksi ainoastaan poliittisen linssin läpi tai konfliktin historian kautta. Hän kertoi, että hänen musiikkiaan kuuntelevat ihmiset saattoivat kuulla helikopterin tai pommin ääniä musiikissa, koska hän on Beirutista kotoisin. Mutta entä jos se ei ollutkaan pommi? Entä jos se olinkin vain minä ja ruumiini, jotka päästävät intensiivisiä ja vaistomaisia ääniä? Luulen, että tämä on aina hankalaa, kun kohdataan yleisön kanssa. Tähän liittyen, arvostan sitä, että Borborygmus esitetään arabian kielellä, ettette välttämättä yritä mukautua yleisöön esittämällä teosta englanniksi.

RM

Kyllä. Itseasiassa tämä oli asia, josta keskustelimme keskenämme paljon. Teksti, jonka kirjoitimme kumpuaa kielen soinnista ja sanavalinnat ovat hyvin tarkoituksellisia. Siinä on kysymys kielestä, ja ajattelimme, että vaikka meillä olisi kuinka hyvä käännös, se ei olisi sama asia. Ei oikeastaan ole merkitystä ymmärtääkö yleisö kieltä vai ei. Ajattelen, että on hyvä kuunnella kieltä sinällään. He voivat lukea tekstitykset ja se toimii hyvin. Ja aina ei ole tarpeen pysyä kärryillä. Ehkä katsoja saa vain aavistuksen siitä, mistä esityksessä on kysymys ja liittää sitten oman tekstinsä kohtauksiin. Sellaiseksi esityksen rakensimme. Päätimme esittää sen arabiaksi emmekä puhu englantia, ranskaa tai muitakaan kieliä.

AT

Mietin tätä teosta suhteessa Again we are defeated -installaatioon, jossa on esillä visuaalisia teoksiasi Walker -taidekeskuksen galleriatiloissa. Minusta nämä teokset tavallaan täydentävät toisiaan. Olet kutsunut Borborygmusta sielunmessuksi eläville, ja galleriateoksia olemme puhutelleet kunnianosoituksena kuolleille. Installaatio galleriassa on melko synkkä; se heijastaa kuvia tapetuista ihmisistä ja päivittäisistä kohtaamisistasi heidän kanssaan uutisten kautta. En ole vielä nähnyt Borborygmusta, mutta se vaikuttaa esitykseltä, joka on paljon röyhkeämpi ja koomisempi – täynnä tunnetta. Se kertoo elämästä. Miten itse näet nämä teokset yhdessä?

RM

Tietenkin Borborygmuksessa on osa minusta samoin kuin osa minusta on Again we are defeated -installaatiossa myös. Suoraan sanottuna, kun katson Borborygmusta tai kun katson installaatiota, olen vähän yllättynyt, että olen tekemässä tällaisia teoksia. Jopa näyttelyn kanssa, en tavallisesti tee piirroksia tai kollaaseja. Se ikään kuin ei ole minulle tyypillistä. Piirrokset ja kollaasit eivät kuulu taustaani ja taiteeseeni, edes kuvataiteilijana. Yleensä työskentelen paljon videoiden kanssa. Jopa teatterissa työskentelen paljon kuvien ja videon kanssa. Miten käytän videota, miten käytän kameraa, mikä oikein on kamera – tällaista kysymistä se aina on. Nyt Borborygmuksessa ei ole videota laisinkaan. Näyttelyssäkin video on vain pienessä osassa. Se ei ole tässä näyttelyssä pääasia. Näyttelyssä on esillä pääasiassa piirustuksia, lukuun ottamatta yhtä vanhaa teosta nimeltä Old House (2006). Sitä lukuun ottamatta näyttely on täysin uutta minulle. Siinä käsitellään kyllä tavallaan kuolemaa ja lannistavuutta, niinkuin Borborygmuksessakin. Niissä molemmissa on kysymys harhaluuloistamme.

AT

Ja mistä piirtäminen tuli? Oliko se hetken mielijohde?

RM

Ehkä. En ole varma. Se on reaktio, mutta ei taantumuksellinen sellainen – niiden välillä on eroa, eikö totta? Työskentelen aina kannettavalla tietokoneella ja näytön äärellä, ja jossain vaiheessa ajattelin, että en tahdo työskennellä näin enää; tahdon tehdä jotain käsilläni. Siinä ei ole mitään nostalgista. Olen osa sukupolvea, joka kasvoi internetin kanssa, digitaalisena aikana. Elän sen kanssa. Ehkä tämä on vaihe, jossa kyseenalaistan, mitä olen tekemässä. Välttelen tekemästä alati samaa. En ole kovin hyvä käsistäni, mutta haluan kokeilla. Haluan käydä läpi tämän vaiheen, jossa voin muuttaa praktiikkaani joksikin toiseksi. En tiedä, minne se johtaa, mutta olen iloinen, että teen tämän itselleni.

AT

Jollain tapaa tuntuu, että kuitenkin tutkit samoja ideoita, vain eri muodoissa. Kuten vaikkapa näyttelyssä kaksi teosta, Shade of a Man ja One Shot kuvaavat tapettua ja tappajaa kunnioittavasti – seisovana ihmisenä ja kaatuneena ihmisenä. Näiden kahden työn esittäminen rinnakkain samassa tilassa jollain tapaa nojaa näiden kahden teoksen yhteyteen. Se tuntuu liittyvän edelliseen työhösi The Pixelated Revolutioniin, joka tarkasteli syyrialaisten kapinallisten ja heidän tappajiensa välistä katsekontaktia uhrien matkapuhelimiin tallennetun materiaalin kautta.

RM

Juuri niin. Yritän myös asettaa ne yhteen tavalla, joka ei ehdottaisi mustavalkoista luentaa, hyvän ja pahan vastakkainasettelua, binääriä, jonka välissä ei ole mitään. Yritän laittaa ne samaan huoneeseen toisiaan kohti luodakseni uuden dialogin – ohittaakseni sen diskurssin, joka aina vaatii meitä sanomaan kyllä tai ei, valitsemaan onko jokin meidän puolellamme vai meitä vastaan. Minulla on kysymyksiin muita vastauksia, sävyjä mustan ja valkoisen välissä.

AT

Niin juuri, ja tämä kyllä näkyy esityksessäkin, osittain siksi, että työskentelette myös akkumulaation parissa. Näytätte kuvia aiheistanne ja toistatte niitä kerta toisensa perään. Jokainen kuva on hiukan erilainen, ja kantaa erilaista merkitystä, ja näiden eroavaisuuksien kasautuminen siinä juuri on mielenkiintoista. Tajuan nyt, että monesti teoksissasi, jopa esityksissäkin, pyrit olemaan yksinkertaistamatta asioita. Käsikirjoituksissasi lause lauseelta purat olemisen tiloja auki. Myös piirroksesi näyttävät siltä, kuin olisit piirtänyt jotakin, uudelleen piirtänyt sen, ja yhä uudelleen määritellyt sen piirtämällä edelleen.

RM

Aivan, aivan, ja se tuo mukanaan jotakin, mitä ei ole osannut odottaa. Sitä menee ja tekee jotakin tyyliin että, tiedän tämän, tiedän tämän, tiedän tämänkin, ja kun saa jotakin sitten valmiiksi, sen jonka luuli jo tuntevansa, jotakin yllättävää nouseekin esiin. Tietenkään en ole ainoa, joka toimii näin, monet taiteilijat ja kirjoittajat käyttävät tällaista strategiaa teoksissaan.

AT

Minusta tuntuu, että Old House (2006) on koskettava juuri tässä mielessä. Siinä on video talosta, joka hajoaa ja kootaan yhteen uudelleen ja uudelleen. Toisteinen visuaalinen ilmaisu ja sinun kerrontasi sen päällä tuntuvat kertovan aaltoilusta muistamisen ja unohtamisen, muistamisen ja taas unohtamisen välillä, kunnes tulee kuolema, ja jotain uutta alkaa näkyä.

RM

Juuri niin. Olen ottanut Old House -teoksen mukaan erilaisiin näyttelyihin. Se toimii tavallaan avaimena, joka avaa oven työskentelyyni. Minulle se ei kerro sotien kauhuista. En ole kiinnostunut siitä. Siinä on kyse jostain muusta. Siinä ei ole kysymys muistamisesta tai unohtamisesta. Siinä on kyse molemmista näistä yhdessä, ja siitä, miten ne toimivat yhdessä – miten muistamme, miten unohdamme, miten keksimme uutta, mitä muistamme. Niiden välillä on dialektinen suhde. Toivon, että kun kävijät näkevät töitäni, he eivät tulkitse niitä historian kirjoittamisen tai  (sen) korjaamisen kautta. Siinä ei ole kysymys historian kirjoittamisesta, eikä siinä ole kyse muistelemisesta. Se on jotakin muuta.

AT

Niin, eli kyse on myös siitä, että irroitat itsesi siitä historiasta, että sinun ei tarvitse olla sille kiitollisuudenvelassa, tai sille, mikä oma kokemuksesi on ollut. Asiasta toiseen, esität samanaikaisesti yhden ei-akateemisen luentosi Sand in the Eyes Walkerissa. Voisitko kertoa vähän siitä?

RM

Toki, Sand in the Eyes on teos, joka kokoaa yhteen reflektioita ja kysymyksiä sotakuvastosta, ja erityisesti siitä, kuinka kuolema esitetään näiden kuvien sisällä. Se on yksi osa teossarjasta, jonka aloitin kauan aikaa sitten, johon myös Walker Art Centerin tuottama The Pixelated Revolution kuuluu, samoin kuin The Inhabitants of Images sekä On Three Posters. Kaikki nämä käsittelevät samaa aihetta, mutta eri näkökulmista; se on jatkuvasti käynnissä oleva tutkimus. Kutsun niitä ei-akateemisiksi luennoiksi. Ne eivät ole esityksiä vaan ihan oikeasti luentoja, mutta leikkisiä omalla tavallaan. Siksi kutsun niitä ei-akateemisiksi.

AT

Olen utelias tietämään, miltä sinusta tuntuu esittää kaikki nämä kolme puolta taiteellisesta työskentelystäsi yhden viikonlopun aikana. Ja onko jokin osa-alue, johon tunnet enemmän yhteyttä tai intoa tällä hetkellä?

RM

Minusta on oikein mukavaa tuoda näytille tämä trilogia, kolme eri kulmaa työstäni. Ajattelen, että niiden näkeminen yhdessä paljastaa paljon siitä, miten työskentelen ja mistä praktiikassani todella on kysymys. Joten olen hyvin onnellinen tästä kokonaisuudesta. Vastaus toiseen kysymykseesi on ei. Kaikki teokseni, jopa silloin kuin puhutaan videoista, ovat lähtöisin taustastani teatterissa. Eli minun mielessäni teatteri on läsnä kaikkialla. En siis erota niitä, ne ovat vaan erilaisia tapoja sanoa asioita. Laitan ne samaan koriin. Ehkä täytyy löytää uusi otsikko. Ei teatteri, ei taide…

AT

Niin, kategorisointi on todellinen ongelma. Entä teatteri, mitä se sinulle tarkoittaa?

RM

Minulle teatteri on alusta, jolla esitämme keskeneräisiä ideoita ja huolenaiheitamme yleisölle, jota emme tunne avataksemme keskustelua. Näin minä käsitän teatterin. Läsnä on myös nautinto tehdä teatteria, ja katsoa sitä yhtä lailla.

AT

Kertoisitko lopuksi jotakin, mikä on nautinnollista tai juhlan arvoista Borborygmuksessa? Miten kuvailisit sitä muutamilla sanoilla?

RM

[Nauraa] Luulen, että minun on käytettävä Mazenin sanoja, eli “siinä on kyse meidän elämästämme, kuolemastamme ja ruuansulatusjärjestelmästämme”. Pidän tästä kuvauksesta paljon.

Borborygmus
Sunnuntaina 17.11. klo 18.00

Espoon kaupunginteatteri, Louhisali,
Kulttuuriaukio 2, Espoo (Espoon kulttuurikeskus)

22 € / 12 €

Osta liput!

Esityskieli arabia, tekstitys suomeksi ja englanniksi

Kesto: 75 min, ei väliaikaa

Kuvat: Bobby Rogers